Ennen lähtöä olimme ehtineet suunnittelemaan matkaa sen verran, että Etelä-Ranska oli yhtenä määränpäänä. Viime syksynä pyörimme Bouches-du-Rhônen alueella etsien epätoivosesti aukiolevaa kämppäriä ja vesiperän vetäessämme jouduimme hylkäämään haaveet merenrannan läheisyydessä nukkumisesta. Teimme kuitenkin tuolla samaisella reissulla hyviä löytöjä, joista yksi oli Carron kalastajakylässä sijaitseva matkaparkki.
Lähdimme ajelemaan Cemboingista jo hyvissä ajoin aamusta, sillä matkaa oli edessä useita tunteja. Niin vain kuitenkin kaupoilla käynnit ja Lyonin ruuhkat hidastivat menoamme, joten perille saavuttiin vasta illansuussa. Carron kylä kuuluu isompaan Martiguesin kuntaan, jota kutsutaan jopa Provencen Venetsiaksi sijaintinsa ansiosta. Ihmekös tuo, kun kunta sijaitsee laguunin ja Välimeren välissä – ja mahtuupa siihen vielä kanaalikin keskelle. Martiguesiin on moottoritieltä käännyttäessä upeat maisemat ajaa; ensin ohitat Camarguen riisipellot, sitten vastaan tulee suuria öljynjalostamoita ja lopulta ylität korkean sillan, josta näkymät kumpaankin suuntaan ovat toistaan hienompia. Loppumatkan Carron kylään saakin sitten huristella mutkaisia mäkiä.
Viimeksi Carron matkaparkki oli täynnä ja sinne jopa jonotettiin. Sen sijaan tällä kertaa, kun ranskalaiset eivät viettäneet lomiaan, meitä lykästi ja saimme himoitsemamme merinäköalapaikan! Kuten lähes aina, olimme kaukaisimmat turistit matkaparkissa – muut olivat ranskalaisia. Autojen turvavälit oli järjestetty valmiiksi tehdyillä karsinoilla, mikä on varsin fiksu veto tällaisessa parkissa, jossa kaikki haluavat meripaikan ja jonka lopputuloksena yleensä on aivan liian tiivis parkkeeraus (tai vaihtoehtoisesti liian leveä, kun ei haluta naapuria kylkeen).
Matkaparkista oli lyhyt matka niin läheiselle rannalle kuin kylän keskustaan ja satamaankin. Jos olisimme kaivanneet aktiviteetteja, olisimme voineet lähteä surffailemaan (Carrossa nimittäin tuulee!) tai sukeltelemaan.
Me emme kuitenkaan ryhtyneet vesiurheilemaan (vaikka sää siihen olisi ollut mitä mainioin!), vaan suuntasimme suoraan satamaan. Näin keväällä kalatarjontaa ei ollut mielinmäärin, mutta myyntikojuja oli paikalla valmiina toistakymmentä. Vaikka Mikko kova kalamies onkin, ei paikallisten kalalajien tunnistus kuitenkaan oikein sujunut. Kännykän kääntäjästäkään ei ollut apua, sillä joka toinen kala taisi käännöskoneen mukaan olla turskaa. Hetken kuitenkin tarjontaa tutkittuamme päädyimme lopulta tuoreeseen tonnikalafileeseen, jonka kilohinta ei päätä huimannut; maksoimme parista palasta vajaa 10 euroa! Kauppahallissa niistä saisi pulittaa vähän enemmän…
Pieni kylä oli aamutuimaan vielä unten mailla, joten tonnikalat kyydissä päätimme jatkaa matkaa eteenpäin kohti Provencen historiallisia nähtävyyksiä.